Rupinen asunto, siivoojan työ, ruumis täynnä elämän taisteluhaavoja ja 48 vuotta lasissa... Paula Spencerin tarina ei ole prinsessasatu, mutta onko nainen nujertunut, ei. Hän voi hienosti eikä näytäkään hassummalta. Kovakourainen aviomies Charlo työntää koiranputkea, ja lapsista kotona ovat enää nuorimmat. Viinasta Paula on päässyt eroon, vaikka joka päivä tekee mieli ryyppyä. Kuivilla Paula joutuu havahtumaan todellisuuteen. Mennyt hyökyy aaltoina nykyhetkeen, ja kodin joka esine muistuttaa alkoholistiperheen häpeästä, lasten pettymyksistä, väkivallasta ja laiminlyönneistä. Syyllisyys on yksi asioista, joiden kanssa Paulan on tehtävä tiliä samalla, kun hän yrittää saada otteen maailmasta, joka on mennyt kovaa vauhtia eteenpäin Paulan votkanhuuruisina vuosina. Roddy Doyle sujuttautuu romaanissa hämmästyttävällä luontevuudella keski-ikäisen Paulan nahkoihin. Hänen tavallisten toimiensa kautta hahmottuu paitsi työläisnaisen muotokuva myös Irlannin muutos maahanmuuttajineen ja elintason nousuineen. Kirja on paljas ja suora, Paula kuin loisteputken armottomassa valossa nähty, virheet ja heikkoudet selvästi erottuvina, mutta silti hän nousee selviytyjäksi, arjen sankariksi. Teos on jatkoa vuonna 1998 suomennetulle Nainen joka törmäili oviin.