Selvityksessä tarkastellaan, miten ilmastopoliittiset tavoitteet voidaan toteuttaa alueellisen kehityksen näkökulmasta mahdollisimman oikeudenmukaisella tavalla ja miten ohjauskeinoja voidaan soveltaa niin, että ilmastonsuojelun alueelliset hyödyt voitaisiin maksimoida ja haitat minimoida. Bioenergiaan pohjautuva hajautettu, paikallinen energiantuotanto maksimoi alueiden saamat hyödyt. Se ei käännä aluekehityksen suuntaa, mutta työpaikkoja syntyy syrjäisille alueille. Puuenergia on kilpailukyistä verrattain alhaisilla päästöoikeuksien hinnoilla. Investointitukien sekä tutkimuksen ja tuotekehityksen avulla myös peltoenergian, maatalouden sivutuotteiden ja jätteiden energiakäyttöä voidaan kasvattaa paikallisesti. Uusiutuvan energian käyttöönoton lisäämisessä voidaan käyttää takuuhintaa, vihreitä sertifikaatteja sekä tuki- ja veropolitiikkaa. Ohjauskeinojen toimivuus riippuu viime kädessä järjestelmän yksityiskohdista. Takuuhintajärjestelmällä voidaan periaatteessa lisätä monien uusiutuvien energiamuotojen käyttöä samanaikaisesti, mikä on alueiden näkökulmasta moninaisuutta lisäävä tekijä. Sertifikaattijärjestelmä on kilpailullisempi ja kustannustehokkaampi kuin takuuhinta. Yritysten kannettavaksi jäävien riskien takia tuottajaksi saattaa valikoitua suuria yrityksiä. Investointi- ja verotuet voidaan kohdistaa tarkoin, mutta niiden saatavuus riippuu budjettipäätöksistä. Energian käytön tehostamisessa on lukuisia ohjauskeinoja, ja ne ovat lähes kauttaaltaan toteutettavissa aluekehityksen näkökulmasta neutraalilla tavalla. Energiaverotuksen tason nostaminen kohdistuu kuitenkin suhteellisesti voimakkaimmin syrjäisten maaseutualueiden ihmisiin ja yrityksiin. Energian käytön rajoittamisessa tarvittavien asenteiden ja käyttäytymisen muutosten aikaansaamiseksi on syytä vahvistaa.