"Olipa kerran lapsi, joka ajatteli: jokin soi. Minä kuulen sen. Se on kaukainen huilu, se on satu. Se kutsuu minua luokseen. Minä olen sadussa pieni, olen olento nimeltä ihminen ja näen ja kuulen ja puhun pelkästään totta." Satuun ja seikkailuun on syöksyttävä silloin kun on niiden aika! Juuri siksi lapsi pukee ylleen seikkailijan viitan ja ampaisee yksin ulos talosta, jossa rakkaus leijuu kimaltavana hiekkana. Lapsi juoksee ikimetsän polulle ja polku mutkittelee niin ettei lapsi koskaan voi etukäteen tietää mikä seuraavan mutkan takana odottaa. Siellä saattaa odottaa äksy susi syysillan hämärässä tai kettu ja luminen talvimetsä. Siellä voi olla siili, joka itkee kuin vesiputous, koska sen talviunipesä on tulvan vallassa. Niin, ja voipa siellä olla vaikka hylje, joka lekottelee rantakalliolla kesäauringossa. Kirjailija Katri Tapolan ja kuvittaja Virpi Talvitien kuvakirja Satu joka oli totta kertoo sadun keinoin tunteista: vihasta, pelosta, surusta, rakkaudesta. Nuo tunteet ovat sekä isoille että pienille niitä, joita kohdataan koko elämän ajan. Mitä tutumpia tunteet ovat, sen helpompi niiden kanssa on elää. Satu antaa voimaa!