EU:n jäsenenä Suomi on sitoutunut sekä Kioton sopimuksen tavoitteisiin että EU:n omiin päästö- ja energiatavoitteisiin. Tässä raportissa tarkastellaan näiden tavoitteiden mukaisen ilmastopolitiikan vaikutuksia tulonjakoon ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Päästövähennystavoitteiden saavuttaminen edellyttää energiansäästöä ja mahdollista energian kulutuksen rajoittamista. Säästötarpeen suuruus riippuu siitä, millaisia tuotantoon ja kulutukseen vaikuttavia energiapoliittisia ratkaisuja lähivuosina tehdään. Käytännössä energiansäästötoimet kohdistuvat joko suoraan tai välillisesti kotitalouksiin. Energian hinnan nousu nostaa kotitalouksien elinkustannuksia. Tästä aiheutuva lisäkustannus ei välttämättä jakaudu tasaisesti erilaisten kotitalouksien kesken eikä automaattisesti huomioi niiden kantokykyä. Asumis- ja liikennekustannusten nousu ovat ongelmallisia tulonjaon ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kannalta. Kustannusten nousu kohdistuu erilaisiin kotitalouksiin hyvin eri tavalla. Päästötavoitteiden saavuttaminen pelkästään hintamekanismin avulla on haastavaa ja tuottaa mitä ilmeisimmin epätoivottavia tulonjakovaikutuksia, jotka puolestaan edellyttäisivät erilaisia kompensaatioita. Hyvinvointi- ja tulonjakotavoitteiden kannalta olisi paljon parempi, jos päästötavoitteet voitaisiin saavuttaa mahdollisimman pienellä energiaverojen nostolla ja elintason laskulla. Tämä on mahdollista, mutta se edellyttää määrätietoista yhteiskuntapolitiikkaa, jolla tähdätään päästöttömään energiantuotantoon ja energiatehokkuuden kasvuun. Lyhyellä aikavälillä eli vuoteen 2020 mennessä korostuvat energia- ja liikennepoliittiset ratkaisut, joilla lisätään päästötöntä sähköntuotantoa (ydinvoimaa ja tuulivoimaa), ohjataan verotuksen avulla autokannan muutosta vähäpäästöisemmäksi sekä lisätään raideliikenteen kapasiteettia. Pidemmällä aikavälillä (vuoteen 2050 mennessä) avainasemassa ovatenergiatehokkaamman teknologian käyttöönotto kaikilla aloilla sekä yhdyskuntarakenteen kehittäminen nykyistä energiatehokkaampaan suuntaan.