Uutta tietoa Suomen historian häpeällisestä vaiheesta Suomessa asuvat saksalaiset ja unkarilaiset saivat syyskuun lopulla 1944 viranomaisilta oudon määräyksen: mukaan oli otettava vain välttämättömät tarvikkeet ja lähdettävä kohti tuntematonta päämäärää. Ruoat jäivät pöydälle, kun poliisit veivät asukkaat mukanaan. Suomen valtio oli aloittanut Saksan ja Unkarin kansalaisten internoinnin kuten välirauhasopimus määräsi. Kalseat internointileirit odottivat pariasataa tavoitettua, talvi oli tulossa. Suurin osa saksalaisista oli lähtenyt Suomesta sodan loppuvaiheessa, joten leireille lähetettäviä ei ollut. Kun valvontakomissio vaati tiukempaa otetta, valtiollinen poliisi alkoi sulloa leireille saksalaisten kanssa naimisissa olevia suomalaisnaisia, jotka olivat avioliiton myötä Saksan kansalaisia. Naisten mukana vietiin lapset, ja piikkilankojen taakse joutuivat myös sairaat ja vanhukset. Mikko Määttälä kertoo kirjassaan Suomen historian unohdetusta vaiheesta. Lähes viisisataa ihmistä vietti puolitoista vuotta piikkilankojen takana, aseistettujen vartijoiden valvonnassa - vain kansalaisuutensa tähden. Elämää leireillä varjosti alituinen pelko Neuvostoliittoon karkottamisesta. Ruoka oli surkeaa ja lapset aliravittuja, rehellisesti hankittu omaisuus takavarikoitiin, ja työnteko ja opiskelu vaikeutuivat tai loppuivat kokonaan. Kun leirit lopulta suljettiin, elämä piti aloittaa tyhjästä. Lapsina internoidut ovat vasta viime vuosina suostuneet kertomaan menneisyydestään. Heille tärkein kysymys on, miksi Suomen hallitus päätti vangita myös suomalaissyntyiset naiset ja lapset, vaikka he olivat koko ikänsä asuneet Suomessa eikä Neuvostoliitto vaatinut heidän internoimistaan.