Aida on häkellyttävän tarkkanäköinen perhedraama ikääntymisen, perheen ja hyväksytyksi tulemisen paineista. Se on kuin 2000-luvulle päivitetty Säädyllinen murhenäytelmä, jossa asetetaan kyseenalaiseksi ja koomiseen valoon normaaliuden ja perhesiteiden asettamat vaatimukset. Keskosena syntynyt Aida kasvaa enimmäkseen sivusuunnassa, eikä hän ole ihan sellainen kuin odotettiin. Isoäiti Irene opettelee kestämään isoäitiyttä, ikääntyvän parisuhteen suomia yllätyksiä ja äitiään, Lepohelmen palvelutalon pitkäaikaista asukasta. Äitinsä sairasvuoteella istuessaan Irene janoaa sekä hyväksyntää että kostoa, mutta äiti ei helpolla helly eikä lannistu. Irenen asiat ovat silti mukavasti: lääkärimies turvaa elintason, aikuisiin tyttäriin on hyvät välit. Aidan kasvaessa Irenen kotirouvan elämä alkaa saada uusia sävyjä. Jos Irene lopettaa pinnistelyn,mukavuus näyttäytyy myös toisin: Aida on outo ja uppiniskainen, lapsenlapsia ei tunnu tulevan lisää ainakaan oikeilla menetelmillä, eikä äiti millään kuole.