Albert Einstein (1879-1955) vietti viimeiset päivänsä Princetonin sairaalassa, New Jerseyssä Yhdysvalloissa. Aamuyöstä 18.4.1955 kuolinvuoteen luona valvoi hoitaja Alberta Roszel, jolle Einstein lausui viimeiset sanansa. Tästä asetelmasta runouden arkkitehti Panu Tuomi on kehitellyt kuvitteellisen vuoropuhelun, joka soljuu harmonisesti tieteen, musiikin ja juutalaisen mystiikan välimaastossa. Tiiviissä, painavien metaforien runoelmassa kuoleva tiedemies käy läpi elämäntyötään, jossa kauneus voi viedä rumuuteen ja toisinpäin. Kun hoitaja Alberta kysyy, muistaako potilas vielä yön, jolloin avaruus mahtui ulsterin taskuun ja planeetat olivat pelkkiä jonglöörin palloja, Einstein vastaa tienneensä olevansa tuomittu painamaan tulevaisuuden liipaisinta; ymmärtäneensä ettei ajalla voi olla yhtä suuntaa. Aika on kuin sinetöity kirja, joka aukeaa heti kun tarina päättyy. Ja näin Ulmin oraakkeli jättää maallisen nuottiviivastonsa, vaikka kaikkeuden teoria on yhä kesken. Todellisuudessa kukaan ei tiedä, mitä Einstein halusi juuri ennen kuolemaansa sanoa. Alberta Roszel ei osannut saksaa.