"Pakattiin reppu ja mentiin keksit olalla kosken varteen. Soudettiin veneinä, vedettiin lauttaa ja purettiin ruuhkia kankien kanssa. Verenmaku alkoi nousta taas suuhun ja sippikin laueta. Yöt torkuttiin vonkapaikkojen tervastulilla. Keitettiin kahvia ja leikattiin silavaa leivän päälle." Aitiopaikalta suurten savottojen kulkua seuranneena ja itsekin metsätöitä tehneenä kuhmolaiskirjoittaja Kauko Huotari on tallentanut savottaperinnettä. Kirjan sisältö on monipuolista. Ääneen pääsevät niin ikijätkät, kokit ja savottalaisten emännätkin. Henkilöhahmot ja vuoropuhelut tulevat vahvoina esille: "Lapset pyörivät helmoissa ruokaa tehdessä, nuorimmainen oli käsivarrella, ja essun alla usein jo tulevakin ponnisteli". "Jos ei omaa emäntää minulla olisi, sinusta ottaisin". "Sinustahan tulee ihan ammattijätkä - oikein koulunpenkin kautta.". "Sinä et sovellu näiden miesten maailmaan". "Ei mene montaa vuotta enää kun olet jo romu-ukko". Kirjan kieli on sitä, niin kuin ne on sanottukin, sillä leipää ei korvesta saatu korulauseita runoilemalla. Ironinen huumori keventää sisältöä. Tekstit etenevät aikajärjestyksessä 1920-luvulta - koneistettuun metsätyöaikaan, jolloin elämänarvot alkoivat tulla selvimmin esille. Savotan sanomat on kunnianosoitus metsien miehille ja naisille - henkilöille, joille "työ oli kunnia ja leipä kämmenlihoissa".