Miten on mahdollista, että Suomessa - ainoana länsimaana - suuri osa sivistyneistöstä ja vielä suurempi osa taiteilijoista alkoi tukea Neuvostoliitto-nimistä diktatuuria? Ja minne he yhtäkkiä "katosivat"? Eivät minnekään. Monet päätyivät hyviin töihin. Mutta seis. Stallari on romaani. Siinä on juoni, joka vetää. Päähenkilö Oopee Nevakivi on opportunisti, joka 1970-luvulla mukavuudenhaluaan luisui itävakoojien yhteistoimintamieheksi ja sai haltuunsa nykypäättäjille epämiellyttävän nimilistan. Toimittajana työskenneltyään hän on uudistunut trendikkääksi johtajakouluttajaksi ja kehittänyt OleElämäsiRomaani -metodin. Stallarikaveritkin ovat nyt korkealla. Reiska on elinkeinoministeriön kansliapäällikö, Rolle mukana Venäjän energiateollisuudessa. Tero, pahin kiilusilmistä, on päätynyt seurakunnalle hommiin. Valitettavasti KGB:stä ja sen perillisistä ei koskaan pääse irti. Ja nyt Oopeen lista halutaan takaisin, keinolla millä hyvänsä. Hiprakkainen päiväkävely Helsingissä, sellaisten muistojen parissa, jota nuorempi sukupolvi pitäisi vain setien tarinointina, kääntyy erikoiseksi. Stallari on romaani, jossa tapahtuu. Mutta se on myös älymystöstalinismin analyysi, opportunistin luonnekuva ja kertoo asioista, joista suomalaiset itsesensuurin nimissä vaikenivat. Joista monet haluaisivat yhä vaieta, mutta joskus on pakko puhua.