Juhana Vähäsen runokokoelman Avaa tule alussa on vanha Väisälä ja laaja valkoinen pöytä. Sen lopussa on jotakin muuta. Ennen kaikkea on kysymys siitä minkä kautta kuljetaan, mitä muistetaan ja ketä ajatellaan. Avaa tule on eräänlainen narsistinen ja koominen yksinpuhelu, kuin kirje, jossa pyritään selvittämään yhä uudelleen, mitä tapahtui ja mitä oikeastaan haluttiin. Runot puhuvat tuttua kieltä vilpittömästi ja konstailematta. Tarkastelu on merkittävää. On se sitten yksityiskohtaisten japanilaisia maljakoita kuvaavien ekfrasisten sarja tai vain kuvaus mistä hyvänsä. Runoissa puhutaan toistuvasti katsomisesta, kuvaamisesta ja katsotuksi tulemisesta. Avaa tule on häiritsevä ja hurmaava runokokoelma. Välillä sen runot nojaavat kieltoihin, välillä ne rakentuvat pelkistä loputtoman tuntuisista oletuksista. Läsnä on kuitenkin myös jokin, jota voisi kutsua hengeksi, tunteeksi. Vähäsen muisteleva kieli kutsuu, vetoaa, suostuttelee, puhuu suoraan ja allegorisesti, tähtää, työntää pois ja on ehdottoman rakastettavaa.