Vesta-Linnean pitäisi nukkua. Hänelle on luettu kaksi satua, hän on sanonut hyvää yötä isoveljelleen Paul-Axelille ja antanut suukon pikkusiskolleen Wendlalle. Hän on halannut Viktoria ja äiti on vielä laulanutkin hänelle. Vesta-Linnea makaa sängyssään. Hän kuuntelee. Hän puristaa nallea sylissään ja on juuri nukahtamaisillaan, kun kuulee äidin naurun. Mikä nyt on niin hauskaa. Katsovatko ne telkkaria? Miksen minä saa katsoa telkkaria? ajattelee Vesta-Linnea vihaisesti. Miksi minun pitää maata täällä yksin? Taas äiti nauraa. Wendla ynisee unissaan. Vesta-Linnea liukuu alas sängystään. Vesta-Linnea ei saa iltaisin unta, ei vaikka mikä tulisi. Yöllä hän taas kerran herää painajaiseen ja hipsii äidin viereen, mikä taas häiritsee äidin unta. Mikä neuvoksi, kun äiti alkaa aamuisin muistuttaa ärähtelevää pandakarhua? Mutta taas Vesta-Linnea näkee pahaa unta...