Laukkarisen yhdestoista runokokoelma huokuu vanhaa juhannustaikahenkeä. Se puhuu arastelematta kauniista ja turvallisista asioista kuten lämpimistä rantakivistä, kohtaamisista, tuhatjalkaisesta kiven alla. Runoista avautuu myös lähellä olemisen hämmentävä kerroksellisuus. Luonnon tarkkailussa ja panteistisissa tunnelmissaan Laukkarinen muistuttaa itänaapurin Anna Ahmatovaa: "kiduttavan kauan kuoleman jälkeen / paljas pieni kynnen kokoinen / petokalan sydän / ponnahtaa ylös kiveltä".