Olin silloin seitsemäntoista. Kun huusin kutsuhuutoja pellon reunassa, lehmät nousivat makaamasta ja lähtivät perääni. Minä olin tarpeellisuudestani hyvin tietoinen ja ylpeä. Me asuimme Matalan kylässä, itäisellä sydänmaalla, juuri siellä missä vaarat nousivat ympärille suu riksi muureiksi. Minulle ne muurit olivat turvalliset ja suojaisat. Kahdeksantoista savua nousi vaarojen välistä, näin ikkunastani kaikkien pellot ja talot. Pakkasiltoina katsoin alas laaksoon ja näin tupien valot. Ne sammuivat yksitellen. Minä valvoin viimeisenä. Matalan kylässä minä yritin lähestyä eläimen vaistoa ja onnistuinkin siinä. Minusta tuntui että kuuloni herkistyi koiran kuuloksi, silmäni herkistyivät pöllön silmiksi ja maankuoren tavoin ihoni tunsi säiden vaihtelut. Tuli viimeinen kevät. Tuli outo ja nopea humaus ja kaikki pyyhittiin pois nopeasti. - Ei täällä kukaan jaksa enää elää. Niin oli isä sanonut. - Pannaan kaikki lehmät teurasautoon! Niin oli äiti sanonut. Tähän maahan minä olisin halunnut juurtua pysyvästi. Muut halusivat minulle suurempaa vaikka minä tiesin jo silloin että minulle olisi riittänyt pieni taivas. Esko-Pekka Tiitisen Elämänkirja on herkkä ja intensiivinen romaani 17-vuotiaan Marjan elämästä, kesästä jonka aikana hän joutuu luopumaan entisestä kodistaan ja elämäntavasta johon hän on juurtunut. Marjan sisko on lähtenyt opiskelemaan, ja vanhemmat aikovat myydä kotitilan ja muuttaa kaupunkiin. Marja masentuu syvästi, mutta taideterapian ja uuden ystävän, Zenin, avulla Marja löytää itsestään uusia voimavaroja ja oppii Zenin lailla kysymään: "Mitä on?"