Ensi kertaa elämässään kertoja on tämän tilanteen edessä: arkkitehti kysyy, mitä hän tahtoo. Pojan ja miniän kanssa ostetun talon lisäsiipeä laajennetaan, mahdollisuuksia on monia. Yksi on selvää: on saatava valkoiset lautalattiat. "Nyt sitoudun ratkaisuun, joka tuntuu lopulliselta. Mitä teen jos en viihdy? Jos poika ja miniä eroavat? Lähdenkö uudesta kodistani vasta sairaalaan tai saattokotiin? Ei kai sitä ennen vanhainkotiin? Voin lähteä sitten eläkkeellä etelään ja poika huolehtii asunnostani, yritän sanoa itselleni, mutta pakkohan minun on sanoa ääneen, mitä kipeimmin ajattelen. Katsotteko minun perääni kun vanhenen, sanon ääneen. Tietysti hoidamme sinut, Anna sanoo ja olen purskahtaa itkuun." Uusi koti on olemassa vasta paperilla, moderni ja hämmentävä isoine lasiseinineen. Samalla kun talo alkaa monen mutkan myötä hahmottua, joutuu tuleva asukas pohtimaan omaa rooliaan. Tavaroita pakatessa muistuu mieleen mennyt, nenä haistaa salaisen rakastetun lähettämät ruusut, sormet tunnustelevat nahkalaukkua, joka lapsuudessa jäi kaupan hyllyyn kun sijaan ostettiin halvempi, muovinen. Uusi elämä ei saisi olla kuin tuo valkea laukku, johon on paremman puutteessa tyydyttävä...