Se voisi olla onnea: talo lähellä jokea, kaksi pientä lasta, huolehtiva aviomies. Mutta mies on vasta vähän yli kolmenkymmenen ja hänellä on jo harmaita hiuksia. "Asko on vanhentunut niin kuin jokainen minun kanssani vietetty vuosi vastaisi viittä", Eliisa ajattelee. Asko on ahkera ja yrittää pitää arkea pyörimässä, vaikka joutuu kiertämään putkitöissä ympäri Porvoota. Hän odottaa lomamatkaa ja pyytää Eliisaa tarkistamaan rahatilanteen perheen tilikirjasta. Eliisa tietää sen tarkistamattakin, mutta hän ei pysty kertomaan totuutta miehelleen. Maksamatta ovat asuntolaina, kauppalasku, luottokorttilasku, Askon yrityksen velat ja jopa Lahjan koulukuvat. Ja sitten on ulosottoviraston kirje. Lapset rakastavat Eliisaa ja Eliisa rakastaa lapsiaan niin kuin kuka tahansa äiti. Asko rakastaa Eliisaa, Eliisan mielestä siksi, ettei hän ymmärrä Eliisaa ja tämän sairautta. Eliisa kuvittelee ymmärtävänsä miestään, lapsiaan ja itseään, hän on lakannut miettimästä aikaa ja sitä millaista on haluta olla kuollut. Jostain näyttää tulevan valoa Eliisan elämään, se on iloa siitä että hänellä on ihanat lapset ja ihana mies. Ehkä se on myös huojennusta, ehkä kyllästymistä, ehkä vihaa tai kenties rakkautta. Kerran Asko oli tullut kotiin haulikon kanssa, koska aseen omistaja ei ollut voinut säilyttää sitä omassa kodissaan. Haulikko pantiin piiloon mustaan jätesäkkiin eikä siitä puhuttu enää. Mutta Eliisa muistaa, että se on siellä. "En keksi kuinka selviäisimme tästä", hän miettii, "tämän kevään jokaisena aamuna olen pelännyt etten näkisi tulevaa päivää, iltaisin olen pelännyt nähneeni sen oikein." Ja sitten se tulee, päivä jota Eliisa on odottanut. Päivä jolloin "en vajoaisi maata myöten vaan nousisin jalkeille ja vihdoin lakkaisin kannattelemasta taivasta harteillani".