Autonomian tutkimusta 1960-luvulta hallinnut ns. uusi tutkimussuuntaus antaa autonomialle aikaisempaa rajoitetumman merkityksen: autonomia oli sisällöltään hallinnollista - säätyjen oikeuksilla, perustuslailla, lainsäädäntöjärjestyksellä ja keisarin vakuutuksella oli siinä vain vähän sijaa. Suomalaiset eivät olleet Porvoossa "todellinen toinen osapuoli", keisari ei tarkoittanut lainkaan rajata omia valtaoikeuksiaan eikä yksinvaltiaana olisi voinutkaan. Tämän ajattelun poliittista lähtökohtaa voidaan luonnehtia itäiseksi ja bysanttilaiseksi. Aiempi tulkinta korosti keisarin Porvoossa antamaa vakuutusta yksinvaltaa rajoittavana tekijänä tunnustaen kuitenkin keisarin ehdottoman suvereenisuuden ulko- ja puolustuspoliittisissa asioissa. Muissa lainsäädäntöasioissa keisari tarvitsi säätyjen suostumuksen. Porvoossa oli tehty sopimus keisarin ja säätyjen välillä. Tulkinta perustui länsimaiseen poliittiseen ajatteluun ja sillä oli selvä yhteys Ruotsin 1700-luvun perustuslailliseen kehitykseen. Tämän päivän yleisesitykset sisältävät uuden tutkimussuunnan voitosta huolimatta kummankin suuntauksen tuloksia ja yhdistävät niitä usein ristiriitaisella tavalla. Tässä kirjassa historiantutkijat avaavat autonomiaa monesta näkökulmasta, molempia suuntauksia valottaen.