Fiktiokirjojensa lisäksi Wallace muistetaan loistavista esseistään, joissa kirjailijan loputtoman uteliaat aivot purkavat ja kokoavat arkitodellisuutta alati uusiksi, yllättäviksi sommitelmiksi. Erityisen maineikkaita ovat Wallacen tennistä käsittelevät kirjoitukset - olihan laji entiselle juniorilahjakkuudelle elinikäisen intohimon hämärä kohde. Päättymätön riemu -romaanissa Wallace kirjoitti, että ”todellista tennistä ei voi redusoida ennalta määrättyihin tekijöihin tai todennäköisyysjakaumiin yhtään sen paremmin kuin shakkia tai nyrkkeilyäkään, joiden sekoitus se on”. Näennäisen yksinkertaisen lajin pinnan alla riittää kirjailijalle ylenpalttisesti matemaattisia, runollisia ja eksistentiaalisia arvoituksia ratkottavaksi. Nähdessään Roger Federerin kentällä Wallace ajautuu suorastaan uskonnolliseen hurmokseen. Toisaalta lukiessaan erään pelaajan muistelmateosta hän joutuu toteamaan, kuinka vähän urheilun suuruudesta ja vaikuttavuudesta tyypillisesti tavoitetaan sanoin. Wallace onneksi kuuluu niihin kirjoittajiin, jotka pystyvät vangitsemaan lauseisiinsa enemmän kuin useimmat muut kuolevaiset. Lukijalle, joka ei ymmärrä tennistä, Wallacen kirjoituskokoelma on herkkua. Lukijalle, joka ymmärtää, se on taivas.